Itkupotkuraivari

Kun olin aivan pieni lapsi, eräs ihminen sanoi minulle ikäviä asioita. Ehkä hän ei tarkoittanut sanoa pahasti, mutta herkkänä ja arkana ihmistaimena pelästyin niitä kovin. Tästä seurasi kaikenlaisia muitakin reunailmiöitä. Onneksi lääkärit ja hoitajat olivat kaukaa viisaita eivätkä määränneet lääkkeitä turruttamaan olotilaani.

Olen saanut kasvaa turvallisessa ympäristössä vahvaksi aikuiseksi. En juokse enää äidin selän taakse piiloon enkä saa enää itkupotkuraivareita tai joudu halvaannuttavan paniikkikohtauksen valtaan, jos joku sanoo jotain epämiellyttävää.

Itselläni on vahvat mielipiteet esimerkiksi maaseudun säilyttämisestä avoimena. Tämähän ei kaikkia miellytä. Itse olen pikkiriikkistä sukua. Täällä on meidän sukua 20 kertaa suurempia sukuja. Omaa sukua vielä kasvatetaan laskemalla kolmannet ja neljännet serkut sisaruksista seuraavaksi. 

Liekö taustalla daavid-goljat -syndrooma, että täytyy mitellä isompaansa vastaan? Olla piikkinä lihassa mahtisuvulle: Minäkin olen olemassa ja minullakin on painava sana sanottavana. En halua olla joo joo -ihminen, joka kulkee lauman mukana ja hyväksyy mitä mahtavat sanovat. 

Lapsuuden aikaisista "mustelmista" ei ole puhuttu. Joku naapuripitäjän puolelta kysyi kerran asiasta. Ihmettelin että sinnekö asti se on joutunut. Kerroin rehellisesti mitä tapahtui ja asia oli sillä selvä.

Viime aikoina on tullut erinäisiltä henkilöiltä melko ikäviä palautetta sosiaalisen median kanavilla. Ensin se oli henkilökohtaisella Facebook-tililläni kommentointia. Kun suljin henkilön pois julkaisuista, jotka saattavat provosoida häntä, tämäpä alkoi "huutelemaan" yleisillä sivustoilla.

Kun kerroin sijoittaneeni firmamme tuloja luontoystävälliseen rahastoon, arvosteli tämä henkilö sen hömppärahastoksi. Kun kauppasin torilla myös vegaaneille soveltuvia tuotteita, hän kyseenalaisti, tiedänkö edes mitä ainesosia vegaanisiin tuotteisiin käytetään.

Nämä ns. rollit ovat sen verran elämää kokeneita, ettei heidän kanssaan kannata alkaa sanasotasille. Ja heillähän on suuri suku takanaan puolustamassa. He eivät koskaan häviä.

Talvella sattui ikävästi kun menetin osittain itsehilintäni kotipalvelun työntekijän alkaessa minulta tenttaamaan, mihin kellonaikaan kahdesti päivässä pesen Mummon takapuolen ja kainalonaluset.

Vastasin hermostuneessa mielentilassa olevalle kotipalvelun työntekijälle savolaiseen tyyliin, että se vähän riippuu mistä roikkuu. Ja että puheeni ovat kuulijan vastuulla. Tosiasiassa, enhän minä Mummoani hennonnut herättää pyllynpesulle klo 7.00, eivätkä kotipalvelun tai laitoksenkaan työntekijät jouda minuutilleen joka asiaa hoitamaan.

Näistä sanoistani hoituri kimpaantui ja teki meistä huoli-ilmoituksen SiunSotelle. Meillä alkoi jos jonkinmoista asiantoimittajaa soittelemaan ja kulkemaan kartoittamassa tilannettamme. Sanonpa vaan, että tässäkin tapauksessa saattoi jäädä moni oikeasti apua tarvitseva liian vähälle huomiolle kun keskityttiin meihin, josta kotipalvelu oli tehnyt hälytyksen. Pari vuotta aiemmin joku kotipalvelun työntekijä kehui, miten hyvin meillä Mummo hoidetaan. Mutta hän ei ollutkaan suursukua. 

Muistui mieleen useampi vuosi sitten erään tutun lausuma kommentti. Jos joku alkaa kantamaan kaunaa sinua vastaan, se yleensä vain pahenee. Täällä kuusettuvien perinnemaisemien keskellä on aikaa miettiä asioita. Olisivatko nämä talven, kesän ja syksyn tapahtumat yhteyksissä keskenään?

Joku sosiaalialalla työskentelevä henkilö varoitti minua ryhtymästä omaishoitajaksi. Samaa todettiin omaishoitajien Facebook-ryhmässä. Hoitaja joutuu tiukan kontrollin alle. Huoli-ilmoituksia voidaan tehdä mitä pikkumaisimmista asioista. Joku kertoi joutuneensa epäillyksi alkoholistiksi kotipalvelun löydettyä pari viinipulloa. 

Minua taas kotipalvelun työntekijä kehotti nauttimaan parit saunakaljat. Ettei siitä kuulemma rokoteta. Lieköhän itsellä alkoholitaustaa, mene tiedä. Luulen vain että jos meiltä olisi alkanut kaljatölkkejä löytymään, Mummo olisi kiikutettu ambulanssilla kiireen vilkkaa hoitolaitoksen kriisipaikalle perusteluna omaishoitajan alkoholismiepäily. 

En ole sen kummemmin perehtynyt laitoshoitoon koska tahdoin pitää Mummon luonani niin kauan kuin vain mahdollista. Olen kuullut paljon kertomuksia, miten laitokset rahastavat asukkaansa kuiviin. Oliko kotipalvelun työntekijällä, tai hänen suvullaan, joku tarvittiin tekemään ns. likainen työ, tarkoitus saattaa Mummo laitoshoitoon, Mummolta rahat pois ja minä olisin joutunut mieron tielle? Olisin joutunut muuttamaan rahattomana muualle toimeentuloa etsimään. Minut olisi hienosti sanotusti raivattu pois komean suvun tieltä Tuttuni varoitti minua, kun Mummosta aika jättää olen vielä ihmeissäni sukuni kanssa. Onko tämä nyt alkukaikuja tulevasta? 

Kotipalvelun työntekijä ja hän joka heittelee somekommentteja ovat pikkuserkkuja, siis toisia serkkuja, keskenään: suurta sukua. Totesinkin aiemmin että täällä pidetään kolmansia ja neljänsiäkin serkkuja lähes sisaruksen kaltaisina. Sukusiteet ovat erittäin tiiviit. 

Tästä taas voi johtaa ajatuksen, jos he tietävät lapsuusajan tapahtumista, voivat he ikävimmässä tapauksessa jopa yrittää satuttaa minua uudelleen. Mikäli merkkejä tällaisesta alkaa tulla, on parempi katkaista kaikki välit sellaisten henkilöiden kanssa. Rakentava kritiikki vahvistaa, mutta jossain vaiheessa malja läikkyy yli, lanka katkeaa. On helpompi sanoa seis ennenkuin tarvitsee luutua tai katkenneiden langanpätkien solmijaa. 

Kaikkien elämä on yhtä arvokasta riippumatta syntyperästä, suvusta tai muusta sellaisesta seikasta. Jos joku tieten tahtoen haluaa nostaa omaa egoaan tai sukuaan muita paremmaksi, lisää valtaa itselleen, kannattaa ajoissa viheltää peli poikki. 

 

Kenestä ympäristöpalkinnon saaja?

Niinpä. Näillä leveyksillä puista ovat enimmät ruskalehdet varisseet maahan. Etelämpänä loisto vielä jatkuu.

ELY-keskusten ympäristöpalkinnot ovat jälleen haettavissa. Niitä annetaan tarkoin perustein yksityisille, yrityksille sekä yhteisöille merkittävistä ansioista ympäristön eteen tekemästään työstä.

Meidän kylällä ympäristönhoito on hieman kaksipiippuinen juttu. Suurin osa täällä maata omistavista antoivat metsittää arvokkaat perinnemaisemansa. Se huomattiin vasta jälkeenpäin kun "vahinko" oli jo tapahtunut.

Metsitys käänneettiinkin ympäristöteoksi. Huulet pyöreinä kasvatetaan sitä kuulua hiilinielua. Helikopterilla työnettiin vielä tuhkaa metsitetyille pelloille että kuusikko lähtee varmasti kasvamaan. Siinä samalla lannoitettiin kyläläisten ruokavesikaivotkin. Sanovat, että lannoitustuhka sisältää raskasmetalleja. Eli lisämaustetta kaivoveteen.

Taistelen yksin maisemanmetsittäjien tuulimyllyjä vastaan. Kukaan ei viime kädessä uskalla asettua puolelleni. Täällä on suuret maanomistajasuvut. Siitä voi tulla hankaluuksia jos joku asettuu puolelleni. Mutta hiljaisuudessa mielipiteilleni on kannatusta. Ei vain ole sopiva hetki sanoa ääneen.

Listasin, miten olen huomioinut ympäristönhoitoa. Olisiko minulla mahdollisuus saada ELY:n tunnustus? Olemme systemaattisesti kieltäytyneet kaikista perinnemaisemapeltojemme metsitystarjouksista. Sain peruttua MHY:n hankkeen metsittää maillamme sijaitseva kylän viimeinen vaaramaisema. Minut on palkittu aiemminkin ympäristötyöstä. Tein kuntalaisaloitteen maisemakylän perustamisesta, viljelemme luomusti vaikkemme saa luomukorvauksia, olin aktiivisesti ajamassa pakkausmuovin keräyspistettä pitäjäämme, kierrätämme, kompostoimme ja lajittelemme kaiken. Onhan näitä....

ELY:n ympäristöpalkinto lienee helpompi saada kuin kulttuurirahaston avustus kirjaprojektia varten. Ainakin jos ei ole tohtorin arvonimeä....

Huolensa kullakin

 

On suorastaan surkuhupaisaa, miten naapurimme ovat kauhean huolestuneita muutamasta jättiputkesta, jotka kasvoivat takapihallamme kymmenen vuotta sitten. Myrkytin emokasvit, mutta pari uutta putkea on kasvanut siemenpankista. Niitin putket pois, joten niistä ei ole haittaa enää tänä kesänä. Naapurit itse antoivat istuttaa kuuselle kylän komeimman, vielä jäljellä olleen usean hehtaarin kokoisen vaaramaisemapellon aivan kylätien varresta. Kun minä asiasta hieman huomauttelen, tulee takaisin tulta ja tulikiveä. Yritin ostaa metsitetyn peltoalueen itsellemme ja raivata sitten kuusentaimet pois. Sukuriitahan siitäkin syttyi. Mitä tapahtuisi, jos antelisin samalla mitalla takaisin? Varmaan puoli sukua tulisi kimppuuni. Ovat tottuneet, että minun sukuni on ujoa ja hiljaista, joista ei ole takaisin sanojaksi. 

Kylämme oli ennen kuulu komeista vaaranäkymistään. Nyt asiasta ei puhu enää kukaan. Ihmiset ovat hiljaisesti hyväksyneet peltojensa metsityksen ja arvokkaiden kylämaisemien tuhoutumisen. Näinä aikoina ei ole kenenkään enää pakko metsittää peltojaan, mutta kymmenen vuotta sitten eräs metsäherra kulki talo talolta tarjoamassa pellonmetsitystä pitäen tätä erittäin tärkeänä toimenpiteenä. Niinpä ihmiset antoivat metsittää viiljelemättömät peltonsa sen kummemmin ajattelematta, mitä synkän kuusimetsän kasvu aiheuttaa kylämiljöölle. 

Meillekin käytiin tarjoamassa satoja vuosia vanhan sukutilamme perinnemaisemapelloille metsitystä pariin otteeseen oikein pirttiin asti isännän potiessa kuolemantautia sängyssään. Vielä olemme onnistuneet säilyttämään arvokkaat kulttuurimaisemamme avoimina. EU-tilana emme ole valtion suojelukohteena, vaan saamme pientä EU-korvausta. Pinta-alojen vähäisyyden vuoksi emme ole pystyneet solmimaan maisemanhoitosopimusta saadaksemme parempia korvauksia ympäristönhoidosta. 

Vesakonraivausta ja mietiskelyä

 

Kävinpähän vesakoita raivaamassa perinnebiotooppiniityltämme. Emme saa sille korvauksia kun pinta-alat eivät riitä. Oli sopivan viileä ilma raivaukselle. Mutta hyttysiä ja mäkäriä riitti. Ei tarvinnut olla yksin. 

Kotiin tultuani laitoin ruoan tulelle: broileria ja perunaa. Mummo tykkää perunasta, ei riisistä. Minä taas pidän riisistä ja pastasta, mutta pottukin menettelee. Emme ole vielä istuttaneet perunaa, kun maa pitäisi muokata. Mitäpä jos laittaisi potut kasvamaan uudisraiviolle? Se on osittain mulloksella. Helppo siihen olisi vaot vetää. Ja peruna kuulemma kasvaa hyvin uudismaassa. Apulantaakin ostin säkillisen.

Ruoan kypsyessä ajattelin lausua ruusukon. Mietiskely ja hiljentyminen antavat voimia. Joskus täytyy pysähtyä. Olemme luterilaisia, mutta ruusukossa mietiskellään kaikille kirkkokunnille yhteisiä tapahtumia. Hain jakkaran ja istahdin pariksikymmeneksi minuutiksi mietiskelemään maanantain salaisuuksia.

Ai että, noustuani jaloilleni tuntui jaloissa ja selässä. Ei ole enää keski-ikää lähestyvä yhtä vetreässä kunnossa kuin joku kolmikymppinen. Hyvät puitteet olen hankkinut hiljaisuuden harjoitukselle, mutta kroppa ei enää kestä "Henki on altis, mutta liha on heikko", niinpä niin! 

Esi-isien henget

 

Uskotko henkiolenteoihin? Ahaa. Minä en. Tai saattaa heitä olla olemassa, mutta tavallisen kuolevaisen ei kannata sellaisten kanssa alkaa seurustelemaan ettei saisi "sielullensa vahinkoa". Joskus menneinä vuosina viisastelin, että täällä esi-isien henget seuraavat jälkeläistensä touhuja: vanha asumapaikka nääs. Menneet sukupolvet ovat hyvinkin saattaneet jättää tänne jälkensä.

Mietin kuluneita vuosia. Naapurit kyläilivat ja soittelivat. Aluksi muutkin kyläläiset ja naapurit olivat varovasti maalaismaisemien säilyttämisen kannalla. Joku jopa sanoi, että pellonmetsitys on lailla kiellettävä. Menneiden vuosien positiivinen pöhinä tuntuu kadonneen. Mielipiteet kiristyivät. Meillekin sanotaan, metsittäkää peltonne! Nämä aktiiveimmat peltojen metsittäjät asuvat itse suojelluissa kulttuurimaisemissa. Täällä on eräs vanha suku, joka tahtoo vaikuttaa asioiden kulkuun, vaikka heitä ei kovin montaa kylällä enää asukaan.

Viime vuosina on ollut vaikeampi saada meille työapua. Hänen puolisonsa sattuu olemaan tätä mahtisukua. Jos kylän toiselta laidalta siistitään ympäristöä, vannotetaan ettei asiasta saa kertoa muille. Yhteisiin hankkeisiin on vaikea saada innokkaita mukaan. Minulla on eräs kotiseutuprojekti, joka hyvin onnistuakseen tarvitsisi muiden apua. Emme saa siis enää omiin töihimme eikä kylän yhteisiin juttuihin apuvoimia. Tuntuu kuin vanha sukujen välinen kauna olisi herännyt uudelleen henkiin, vaikka sen olisi pitänyt hautautua 1800-luvulle. 

Sinnikkyydellä näistäkin tilanteista selvitään. Pyydetään apuun sellainen henkilö, jolla ei ole kytköksiä mahtisukuihin. Perustetaan yhdistys niiden kanssa, joilla on samanlaiset aatteet. Saisimme vielä hyvät kylän kehittämisavustukset. Vaikka suku onkin suuri, he ovat tavattoman nuukia. Ja kotiseutuhanke pystytään toteuttamaan, sillä eihän yksi suku voi hallita kuin yhdessä paikassa. Historiatiedot ym. ovat kaikkien vapaasti tutkittavissa avoimessa verkossa. Niitä ei voi kukaan kätkeä ei-suosituilta henkilöiltä. 

Olenkin viisastellut, että taisin puheillani herättää esi-isien henget ja samalla sukujen välisen juovan uudelleen eloon. Sellaista sattuu kun eletään vanhassa paikassa!

Karamellivaras

  

Tuttu oli hoitokodissa toipumassa kaatumisonnettomuudesta. Vein hänelle liköörikarkkeja. Salin pöydän ääressä jutellessamme huomasin, että yksi hoitokodin asukas kävi varastamassa tuomiani makeisia. Pahastuin tästä. Ei niin saa tehdä! Eikö henkilökunta valvo asukkaiden tekemisiä?

Tutustuin tähän karamellivarkaaseen. Ei hän pahuuttaan niitä karamelleja varastanut. Hän vain ei tiennyt, mitä teki. Dementia oli vienyt häneltä harkintakyvyn. Hän oli paljon elämää nähnyt ihminen. Pohjoisesta kotoisin. Oli kulkenut savotoilla leipää tienaamassa. Pientilalla lehmiä hoitanut. Ruoan jatkeeksi hirviä kaadettu. Nälkäänsä ovat ampuneet. Eivät huvin vuoksi, kuten tuntuu joskus nykyisin olevan. Korpikuusen kyyneleitä oli tiputettu. 

Samanlaista on ollut elämä täällä meidänkin seudulla. Näitä muistellessa hoitaja puuttui jutusteluumme, etteivät tarinamme muutu liian hurjiksi. Nykyhetken asioista vanhus ei juurikaan tiennyt mitään. Alzheimer oli vienyt lähimuistin. Sen hän kertoi, että hänen syntymäpäivänsä on piakkoin.

Tuttava pääsi hoitopaikasta kotiinsa. Minä päätin ilahduttaa hoitokotiin jäänyttä uutta tuttavaani hänen merkkipäivänään. Parin viikon kuluttua ostin liköörikonvehtipussin ja menin hoitokotiin. Vanhus ei enää muistanut minua, mutta ilahtui kovin saatuaan lahjan. Hän avasi pussin ja lähti jakamaan makeisia tutuilleen.

En tiedä, mitä vanhukselle nykyään kuuluu. Onko hän vielä hoitokodissa vai onko päässyt sinne Parempaan Paikkaan. Minulle jäi hyvä mieli tästä kohtaamisesta. Ei ole väliä, kuka tai mitä. Kunhan sai lähimmäistään ilahduttaa edes hetkeksi. 

Tuhkatkin pesästä

 Metsäalan toimija soitti. Hän kuuli äänestäni tietyn varautuneisuuden. Pyyteli anteeksi aiheuttamaansa häiriötä. Hän kun oli ajanut kylällämme ja nähnyt, että meillä on vielä vanhaa metsää pystyssä. Että aiommeko hakata sen.

Vastasin, että ilmoitamme sen Metso-ohjelmaan, kun naapurikin sai ikimetsänsä suojeltua. On ihanaa kulkea vanhassa metsässä! Puut alkoivat kasvamaan kun isoukkini oli lapsi. Meille tämä on kaiken lisäksi imagokysymys, kun harjoitamme maisemanhoitoa ja maatilamatkailua. - No, toivottavasti saatte metsän suojeltua, kuului kuivahko vastaus ja soittaja löi luurin kiinni.

Seudullamme harjoitettava tehometsätalous on suoraan sanottuna täysin p.....stä! Miten ihmiset antavat metsäherrojen pompottaa itseään? 50-60 -luvuilla Puulla parempiin päiviin -metsänkasvatuskampanjalla tehtiin pahoja virheitä, joita korjataan vielä pitkään. Suometsät ojitettiin, lannoitettiin ja vesakot myrkytettiin. Vesistöt rehevöityivät, lakka- ja karpalosadot ehtyivät, metsäkanalintukannat taantuivat. Mutta metsä ei alkanutkaan kasvaa.

Kymmenen vuotta sitten tehtiin taas uusi virhe. Kaikki kylän luonnonniityt ja -laidunalueet metsitettiin rahapuuta kasvamaan. Komeissa vaaramaisemissa kulkeva kapea kylänraitti muuttuu todella synkäksi, kun kuusikko kasvaa. Niityt ja laitumet ovat maamme uhanalaisimpia luontotyyppejä. Jälleen on käynnistynyt uusi pellonmetsityskampanja. Mitähän nyt metsitetään?

Kymmenen vuotta sitten kylältä hakattiin lähes kaikki vanhat metsät, siinä meni monta suojelukohteeksi sopivaa kuviota. Sinnikäs metsäherra otti uudelleen ja uudelleen yhteyttä maanomistajiin kunnes sai tahtonsa läpi. Ikimetsät hakattiin sileäksi ja pellot istutettiin kuuselle. Tehokasta!

Ovat kartoistaan katsoneet, että vielä on ikävä peltolaikku muuten niin tasaisessa metsäkartassa. Epäilen, että jos olisimme alkaneet puukauppoja hieromaan, he olisivat napanneet peltoihimme kiinni, että eikö nuo joutaisi saman tien metsittää.

Onneksi saimme syksyllä kaivurikuskin ojittamaan erään soisen pellon ja niittämään vesakot toiselta peltoheitolta. Nyt arvon metsäherratkin näkevät, että pellonraivaustyö on käynnissä, eivätkä rohkene niin kerkeästi tarjota peltojen metsitystä.

Näinhän se on. Kun metsäyhtiöt ovat saaneet koko muun kylän metsät kaadettua ja esi-isien raivaamat pellot metsitettyä, huomaavat he, että meillä olisi heille vielä työtä. Niinpä niin, viekää tuhkatkin pesästä!