Minäkö työtön?

Mummo oli aamulla pitkään vuoteellaan ja tutki papereitaan. Ne ovat vanhoja kortteja, kirjeitä, lehtiä, pankkikirjoja ynnä muuta sekalaista paperitavaraa. Järjestin tärkeimmät paperit äärimmäisenä vasemmalla olevaan oranssinväriseen kansioon muovitaskuihin. Mummo purki kaikki muovitaskut ja paperit pois kansiosta. Ostin valkoisia monitoimikoreja, jos ne olisivat käytännöllisempiä. Mummo tyhjentää nekin vuoteelleen ja suuri osa papereista putoaa sängyn alle, josta minä niitä aika ajoin keräilen takaisin muovikoreihin.

Imuroin Mummon kammarin lattian. Ruoantähteitä ja muuta roskaa oli kertynyt todella paljon. Mitä minä tekisin, ellei olisi pölypussitonta imuria? Yksi pussi ei riittäisi kuukauden roskiin. Pölypussimallit vaihtuvat tiuhempaa tahtia kuin mitä tulee uusia imureita hankittua. Ja ei täältä metsästä niin vain lähdetä jotain tiettyä pölypussimallia kaupungista etsimään! 15-vuotiaasaa imurissa toinen takapyörä lonksuu uhkaavasti. Kunhan imutehoa riittää, se on tärkeämpi kuin joku takapyörä.

Siivotessani mietin tämänpäiväisen vieraani juttuja. Hän otaksui minun olevan etätyöläinen, eli saavani toimeentuloni kotitietokoneen äärestä. En hennonnut sanoa hänelle asian todellista laitaa: en saa tällä hetkellä mistään palkkaa. Kerroin olleeni henkilökohtainen avustaja kunnes minut irtisanottiin. Kerroin, ettei maatalousalan peruskoulutuksella saa etätöitä. Pitäisi olla maisterin paperit. Nykyaika on mennyt sellaiseksi, että vessanpesijäksikään ei kelpuuteta kuin korkeakoulututkinnon omaavia. Vieras nauroi ja sanoi, että kohta robotit tekevät kaikki työt. Niinhän ne jo nykyään leikkaavat pihanurmikot ja imuroivat lattiat. Vastasin, että minä käytän mieluummin manuaaliohjattavia laitteita.

Tästä keskustelusta huomasin, että minähän tosiaan olen työtön! Päiväni täyttyvät monenlaisesta arkiaskaroinnista, mutta en saa mistään palkkaa. Muutaman satasen omaishoidontuki ei ole palkka, jolla kenenkään pitäisi elää. Se on vain lisätulo. Mistä minä saisin palkkatyötä itselleni? Täällä erämaassa ei ole mitään työtä, josta voisi saada oikeaa palkkaa. Etätyöskentelyyn koulutukseni ei riitä. Elintasoani parantaakseni ei todellakaan ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa pois kaupunkiin, jos sieltä saisi paremmin työtä. Eri asia taas on se, viihtyisinkö siellä. Jos joutuisin työttömäksi, en pystyisi maksamaan kallista vuokraa. Muutto takaisin maalle olisi edessä.

Kissa kuoli

Kissa kuoli. Tai se siis kuoli puolitoista vuotta sitten. Mutta edelleen on kova ikävä. En ole hankkinut uutta lemmikkiä. Monesti varoitetaan, älä hanki lemmikkiä hetken mielijohteesta, kun se elää vanhaksi. Varoitetaan, jaksatko hoitaa sitä monta vuotta? Kyllä! Tiedän tämän ja olen silti pitänyt monta kissaa ja koiraa.

Se ei ole vaikeaa, että lemmikistä on huolehdittava vuosikaudet. Ja että siihen menee rahaa. Sitten kun täytyy sanoa viimeisen kerran "bye, bye! Nähdäänkö enää koskaan?" se on vaikeaa. Hyvin vaikeaa! Kirjoittaessani tätä silmäni kostuvat muistellessani rakkaita karvaturveloita.

Asumme harvaan asutulla maaseudulla. Naapureista ei todellakaan ole riesaa. Mieluummin tekisi enemmän heidän kanssaan yhdessä jotain. Jos naapuri on koko ikänsä asunut kerrostaloyksiössä ja muuttanut eläkepäiviksi maaseudun rauhaan, on turha toivoa, että hän yhtäkkiä alkaisi kanssakäymisiin. Ainakaan jos naapuri ei satu olemaan lähisukulainen. Täällä sukulaissuhteet ovat tärkeitä. Muiden sukujen kanssa ei tehdä yhteistyötä kuin sen oman.

Siksi kissat, koirat, kanit, marsut, hamsterit, hepat ja mitä niitä onkaan ovat hyviä kavereita. Ne ovat menossa mukana. Ne palvovat sinua kun sinä hoidat niitä ja annat niille ruokaa. Lemmikit eivät suutu, eivätkä ole pitkävihaisia. Lemmikit eivät keksi joutavia juoruja ja levitä niitä kylillä. Lemmikki kaivautuu kainaloosi tai tulee vatsan päälle nukkumaan, jos sinulla on ikävä.

Lemmikit vaan ovat niin ihania!

Tutkisteluja

Järjestin tilaisuuden. Ilmoitin siitä menoinfossa ja Facebookissa. Keitin kolmen litran termoskannun täyteen kahvia. Leivoin korvapuusteja ja rahkapullia. Keliaakikoille oli kääretorttua. Puin ja kärräsin Mummonkin paikalle. Odotimme koko päivän vieraita. Pari autoa ajoi ohi. Otin päivänokoset. Ketään ei tullut sanomaan edes "hei". Illalla yksi juoppoporukka ilmoittautui kylään. Puhelin soi viiden minuutin kuluttua uudelleen. Bensa on loppu eikä ole varaa ostaa lisää. Ei siis tullakaan. - Eipä se mitään, tulkaa sitten toisella kerralla, vastasin, ja toivotin hyvää illanjatkoa.

Katsoin älypuhelimella YouTubesta jonkin espanjankielisen näytelmän. Sen sanoman ymmärsi ummikkokin. Heti kun aloin sitä seuraamaan, mietin omaa elämääni. Onko polkuni oikea? En saa koskaan investointiani takaisin. Peltoa ei ole niin paljon että se riittäisi korvausten saantiin. Jos raivuutamme kalliilla lisää peltomaata, emme saa sitäkään hintaa koskaan takaisin. Joku elämää nähnyt ihminen lausui minulle kerran ennustuksen. Olen sitä tutkistellut. Entä jos suuntani ei olekaan oikea? Kannattaako rahaa laittaa tuottamattomaan? Entä jos onkin jokin toinen tie, jota minun olisi kuljettava?

Olen ollut ylpeä tästä maatilastamme ja suunnannut energiani sen kehittämiseen. Entä sitten jos saan peltojen pinta-alat jetsulleen. Ei näillä kivikoilla voi kuitenkaan mitään viljellä. Maisemanhoitokorvauksia ei makseta pelloista, vaan tietyistä monimuotoisuuskohteista, jotka jäävät 5 hehtaarista yli. Niissäkin on jokin minimi- ja maksimiala. En enää nuorru tästä. Terveys voi pettää ja joutua muuttamaan kaupunkiin palvelujen ääreen. Silloin tulee eteen kalliilla raivattujen peltojen metsitys. Ei täällä korvessa kukaan ala peltoja säilyttelemään, olipa vaikka tuhat vuotta vanha maatila! Metsitettävä ne on kuuselle, kuten edistykselliset naapurit ovat tehneet jo aikapäiviä sitten!

Näytelmää seuratessani mietin, entä jos kotitilan kehittäminen ei olisikaan minun tehtäväni? Raivuuttaisimme kasvavat vesakot pois mutta emme raivaisikaan niistä kalliilla peltomaata? Täällä ja ympäröivässä maailmassa on niin paljon muutakin kuin kysymys parista peltohehtaarista. Olisi pysähdyttävä ja tunnusteltava, olenko oikeassa suunnassa. Tulee sellainen häivähdys. On aistittava se. Ihminen vaan tekee ja tekee, eikä näe pidemmälle eteenpäin, mihin kaikki johtaa. Onko menossa oikeaan suuntaan vai täytyykö muuttaa kurssia tai valita kokonaan uusi tie.

Mummoa nukuttaa

Mummoa nukuttaa. Kovasti nukuttaa. Hankimme hänelle pankin vaatiman henkilötodistuksen. Kävimme samalla reissulla ilmoittautumassa pankille. Joku herttainen, ohikulkenut vanha rouva pysähtyi auttamaan meitä pankin portaissa. Meillä kun tämä autoon siirtyminen ja varsinkin sieltä poistuminen on vaivalloista. Kaiken ähellyksen keskellä totesin auttajallemme, että tämä ei varmasti ole piilokamerajuttu. Olin edellisiltana katsonut You Tubesta Just for Laughs - pilailuohjelmaa.

Mummo nukkuu nyt toista vuorokautta peräkkäin. Hänelle on viime vuosina alkanut tulemaan näitä. En ole erityisen huolissani. Hän kuitenkin reagoi herätettäessä, syö ja juo, tutkii makuultaan vanhoja valokuvia ja kirjeitä. Pissit ja kakat tulevat tietysti sänkyyn. Vuodevaatteet tahtovat suojauksista huolimatta tahriintua. Viime aikoina on satanut runsaasti, joten vettä riittää pyykinpesuun.

SiunSote teki odotettavissa olleen päätöksen henkilökohtaisen avustajan eväämisestä. Sosiaaliasiamies ajoi lähes 200 km asiakseen meille tekemään valitusta päätöksestä. SiunSoten virkailija ei ollut ottanut päätöksessään huomioon sitä seikkaa, että avustajaa vaaditaan asumispalveluna. Tässä odotetaan asiantuntijakomitean päätöstä seuraavat kaksi kuukautta.

Tuttu neuvoi hakeutumaan omaishoitajaksi. Mutta se palkkio! Ei minun kannata alkaa elämään kituelämää vuosikausiksi jollain 400 - 600 eurolla! Mummo on pitkäikäistä sukua. Hänhän voi elää vielä vaikka 10 vuotta! Pidempäänkin ehkä. Ja nämä lomakorvaukset! Joissain tapauksissa oh voi saada 300 euron palvelusetelin lomittajan palkkaamiseen kotiinsa. Sillä saa vain muutamia tunteja. Kas kun lomittajan tuntipalkka on 30 - 35 euroa + matkakulut.

Lomittajan tehtäviin kuuluu lähinnä jutustelu ja seuranpito omaishoidettavan kanssa. Eivät he mitään kovin fyysisiä juttuja ala tekemään! 30 euroa tunnilta on aika hyvä palkka seuranpidosta, kun omaishoitaja itse on työllistetty 24/7 ja joutuu tekemään kaikki paskaduunit. Minä ottaisin mielelläni rahana tuon 300 euroa ja ostaisin sillä itselleni jotain mukavaa, tai säästäisin johonkin virkistysmatkaan ja ottaisin hoidettavan mukaan. Kyllä hänkin kaipaa vaihtelua ja virkistystä.

Peruna kukki näin kauniisti pari viikkoa sitten. Jokohan nuo olisivat syötäviä? Vanha kansa sanoo, että odottaa kaksi viikkoa perunan kukinnasta, niin mukuloita kannattaa alkaa kaivamaan.