Vampyyreitä sängyn alla

Huu! Juttu olisi ollut tarkoitus julkaista vasta viikonloppuna, mutta tämä on niin hyytävän hyvä, että laitan sen jo nyt teille nähtäväksi. Ja tarina on tosi! 

Lapsena minulla oli vilkas mielikuvitus. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että tapasin iltaisin katsoa televisiosta kauhuelokuvia. Olin ns. vapaan kasvatuksen tulos eli sain tehdä ja katsoa melkein mitä vaan. Vanhempani eivät aina oikein hyväksyneet touhujani, mutta eipä niistä pahempaa vahinkoa syntynyt.

Televisionkatselusession jälkeen piti tietysti mennä nukkumaan. Mutta eipä uni aina tullutkaan. Juuri nähdyn elokuvan hahmot alkoivat elää vilkkaassa lapsen päässäni. Tietysti vampyyreitä ei ole oikeasti olemassa! Mutta entä jos sittenkin sänkyni alla lymyilee yksi sellainen? Jokainen risahdus kammoksutti. Eihän siinä uni tullut!

Kerran katsoin inkkarielokuvan Hiipivä Kuu. Seuraavana yönä en uskaltanut nukkua pelätessäni päänahanmetsästäjäintiaanin piileksivän makuuhuoneen oven takana. Tuo tunne tuli joskus myöhemminkin tajuntaani unta odotellessa.

Olin lapsena avaruusseikkailufani. Se varmaankin tarttui serkuiltani, jotka harrastivat tähtitiedettä. Taisteluplaneetta Galactica oli suosikkini. Katselin hampaat kalisten kaikki Alienit. Filmin jälkeen en millään meinannut uskaltaa mennä vessaan, kun arvelin verenhimoisen ulkoavaruuden olennon vaanivan minua vessanpytyssä. Voi niitä aikoja!

Täydentääkseni elokuvasivistystä katsoin klassikkoelokuvan Uhrilampaat. Seurauksena kokemuksestani näin unen, jossa itse Hannibal Lecter kiidättää minua kottikärryillä kovaa vauhtia kylätietä pitkin. Huusin kauhuissani. Siihen omaan huutooni sitten heräsinkin.

... siitä suomalaiset tykkää!

Pirteitä pakkaskelejä alkoi pitämään. Yöllä ripsautti viisi senttiä lunta. Kolan ulkoilutukseen meni tunti aikaa. Kanttasin vielä penkanreunat.

Pakkasessa on omat haasteensa. Asuntoa joutuu lämmittämään kahdesti päivässä. Puita kuluu sen mukaisesti. Polttopuut kannattaa hakea sisälle lämpiämään hyvissä ajoin.

Kireimpien kelien aikaan keittiön vesijohto jäätyi taas. Onneksi sain sen muutamassa tunnissa sulaksi. Keittiön lattia on erittäin kylmä ja vesiputki kulkee lattian alla. Ei ihmekään, että jäätyy.

Ympäri Suomea on taitavia valokuvaajia, jotka julkaisevat mm. omia postikortteja. Miksen minäkin? Tuttavat kehuvat otoksiani.

Aloin netistä etsimään kuvapalveluita. Edullisimmat palveluntarjoajat veloittavat 10 kortin sarjasta 7,10 €+toimituskulut. Sadan kappaleen eriä ei kannata yhdestä kortista painattaa.

Eipä ole kuvaajalle kovin kannattavaa bisnestä sekään. Painotalot ottavat suurimman hyödyn itselleen. Alla yksi kuva-aihe.

Blääh!

Blääh! Luvattua lumimyräkkää ei tullutkaan. Hyvä juttu! Onhan tuota jo 50 cm. Havahduin, etten ole suojannut pihapuita rusakoilta. Tarvoin polvenkorkuisessa kinoksessa nostamaan jänisverkot paikoilleen. Melkoista ekstremeä näprätä teräväreunaisia verkkoja 15 asteen pakkasessa paljain käsin.

Omaishoitajien Facebookryhmässä oli lehtiartikkeli täysipäiväisen omaishoitajan palkanmaksusta. Kannatettava idea! Tulisihan se yhteiskunnalle laitoshoitoa paljon edullisemmaksi maksaa pari tonnia siitä, että joku hoitaa omaistaan kotona. Tämä tuskin toteutuu: vaalien alla luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista.

Julkaisin ylläolevan kuvan sosiaalisessa mediassa. Kylän ainoita jäljellä olevia peltoja. Kovasti tuli tykkäyksiä. Olisi hyvä kun saisimme hankittua tukioikeudet noille parille hehtaarille, jotka raivattiin vesakoista. Maaseututoimistosta tuli hylkäävä päätös LFA-hakemukselle. Pinta-ala ei riitä. Jää nähtäväksi, hyväksyttäneenköhän uusia peltolohkojakaan tukikelpoisiksi.

Kylämatkailukoulutusta

Osallistuin kylämatkailukoulutukseen. Se on EU:n rahoittama.  Kun emme itse olen saaneet Leader-avustuksia, ajattelin ottaa hyödyn välillisesti.

Tilaisuudessa oli paljon motivoitunutta porukkaa. Yhdellä oli paimenlomahanke. Toisella historiakierros kuntakeskuksessa. Minä suunnittelen tilakierrosta. Ilmassa oli positiivista pöhinää.

Kuunnellessani muiden ideoita, alkoivat aivoni raksuttaa meidänkin maatilalle soveltuvia aktiviteetteja. Miltä kuulostaisi Miniretriitti, Revontulibongaus tai Kranssipaja?

Eilen Mummo kaatui lattialle. Oli siinä kova työ punnata hänet ylös. Tavanomainen kontalleenmeno ja siitä ylösnousu ei häneltä onnistu. Lopulta sain hänet nostettua vuoteeseen.

Hetikohta mummeli kävelikin jo rollaattorilla pirttiin. Selkään tuli iso mustelma. Täytyisi alkaa harjoittelemaan pähkinäpalloavusteista lattialta nostoa.

Tienauraaja aukaisi kylätiemme nyt todella leveäksi. Kotipalvelu, vieraat ym. moittivat kapeaa tietämme. Mutta minkä sille mahtaa, kun maanomistajat haluavat kasvattaa metsää ojanpenkoillakin niin, että kuusten oksat ulottuvat tiealueelle.

Olisi hyvä kun tiellä olisi paljon liikkujia kun se on nyt hyvässä kunnossa. Eikä tienauraus ole mitään halpaa lystiä. Kunnan myöntämät avustukset eivät riitä alkuunkaan. Jos alkaisi perimään tietullia, sekin vähä liikenne loppuisi, mikä siinä nyt on.

Ikävä

Kävin tänään katsomassa kissaystävämme hautaa. Lunta oli satanut peltien päälle, jotka olin laittanut lisäsuojaksi, etteivät pedot pääsisi kaivelemaan pientä ruumista. Uutenavuotena ollut kova myrsky oli sammuttanut hautakynttilän ennenaikaisesti.

Etsin koirien haudat ja lapioin lumet. Rajasin vierestä kisulle paikan. Maa oli roudassa ja poltin yhden illan nuotiota tulevan hautakuopan kohdalla. Siten sain maan sulatettua kaivuukuntoon.

Laitoin pikku kisun valkoiseen tyynyliinaan. Voi, kuinka pieni se oli! Niin ihanan silkkinen turkki! Kyynelet valuivat valtoimenaan. Kyllä Mummollakin oli ikävä kisulia. Näki sen! Etsin varastosta pahvilaatikon, jossa oli tullut valkovuokkojen juurakoita. Vuokot olin istuttanut koirien haudalle. Nyt sama laatikko sai olla pienen kisumme arkkuna.

Kaivoin haudan ja laskin pienen laatikon kuoppaan. Peittelin vielä "ruumisarkun" kissan huovalla, ettei pienelle tulisi niin kylmä. Kissan ruumis on vain tyhjä kuori, jossa sen sielu, henki tai miksikä sitä kutsutaankaan, on asunut. Nyt se on päässyt autuaammille hiirenmetsästysmaille. Kyllähän minä sen tajuan! Mutta jotenkin vaan helpotti oloa, kun laittoi sen huovan peitteeksi.

Menen vieläkin nukkumaan niin, että vaistomaisesti varaan kisulille paikan viereeni ja sitten yhtäkkiä muistankin, ettei petikaveria enää ole. Aamulla herätessäni hamuan kädelläni, onko kisu nukkumassa läheisessä kiikkutuolissa. Siinä onkin kylmä, tyhjä paikka.

Joka päivä olen itkenyt. Montakin kertaa. Kun koira lähti, jäi edes kissa. Nyt ei ole enää ketään karvaista meidän perheessä. Tiedän, että suru helpottaa. Mutta on surtava silloin, kun surettaa. Jos piilottaa surunsa, se iskee myöhemmin vastaan. Olen yrittänyt tehdä töitäkin, mutta puhti on poissa.

Jonkinlainen kompensaatio kissan menetykseen tuli, kun talitintti oli jäänyt jumiin kuistiimme. Se ei pimeässä osannut lentää minnekään. Se oli aivan shokissa. Laitoin tintin yöksi muovikoriin, lautaselle auringonkukansiemeniä ja maapähkinöitä. Kannoin korin pimeään kylpyhuoneeseen yöksi.

Aamun valjettua, menin katsomaan, mitä häkkilinnullemme kuuluu. Tirpo oli virkeänä kuin mikä! Siemenet olivat kelvanneet. Lintu lennähti pois häkistään ja pari kertaa äännähdettyään poistui avoimesta ovesta ulos muiden lajitoveriensa joukkoon. Sain tuon pienen linnun hengen pelastettua.

Loppukuvassa meidän kisu keimailee vanhan kannon nokassa alkukesästä 2016. Meidän kotieläimet eivät oikein osanneet poseerata. Hyvää loppiaista kaikille!