On suorastaan surkuhupaisaa, miten naapurimme ovat kauhean huolestuneita muutamasta jättiputkesta, jotka kasvoivat takapihallamme kymmenen vuotta sitten. Myrkytin emokasvit, mutta pari uutta putkea on kasvanut siemenpankista. Niitin putket pois, joten niistä ei ole haittaa enää tänä kesänä. Naapurit itse antoivat istuttaa kuuselle kylän komeimman, vielä jäljellä olleen usean hehtaarin kokoisen vaaramaisemapellon aivan kylätien varresta. Kun minä asiasta hieman huomauttelen, tulee takaisin tulta ja tulikiveä. Yritin ostaa metsitetyn peltoalueen itsellemme ja raivata sitten kuusentaimet pois. Sukuriitahan siitäkin syttyi. Mitä tapahtuisi, jos antelisin samalla mitalla takaisin? Varmaan puoli sukua tulisi kimppuuni. Ovat tottuneet, että minun sukuni on ujoa ja hiljaista, joista ei ole takaisin sanojaksi.
Kylämme oli ennen kuulu komeista vaaranäkymistään. Nyt asiasta ei puhu enää kukaan. Ihmiset ovat hiljaisesti hyväksyneet peltojensa metsityksen ja arvokkaiden kylämaisemien tuhoutumisen. Näinä aikoina ei ole kenenkään enää pakko metsittää peltojaan, mutta kymmenen vuotta sitten eräs metsäherra kulki talo talolta tarjoamassa pellonmetsitystä pitäen tätä erittäin tärkeänä toimenpiteenä. Niinpä ihmiset antoivat metsittää viiljelemättömät peltonsa sen kummemmin ajattelematta, mitä synkän kuusimetsän kasvu aiheuttaa kylämiljöölle.
Meillekin käytiin tarjoamassa satoja vuosia vanhan sukutilamme perinnemaisemapelloille metsitystä pariin otteeseen oikein pirttiin asti isännän potiessa kuolemantautia sängyssään. Vielä olemme onnistuneet säilyttämään arvokkaat kulttuurimaisemamme avoimina. EU-tilana emme ole valtion suojelukohteena, vaan saamme pientä EU-korvausta. Pinta-alojen vähäisyyden vuoksi emme ole pystyneet solmimaan maisemanhoitosopimusta saadaksemme parempia korvauksia ympäristönhoidosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti