Ikävä

Kävin tänään katsomassa kissaystävämme hautaa. Lunta oli satanut peltien päälle, jotka olin laittanut lisäsuojaksi, etteivät pedot pääsisi kaivelemaan pientä ruumista. Uutenavuotena ollut kova myrsky oli sammuttanut hautakynttilän ennenaikaisesti.

Etsin koirien haudat ja lapioin lumet. Rajasin vierestä kisulle paikan. Maa oli roudassa ja poltin yhden illan nuotiota tulevan hautakuopan kohdalla. Siten sain maan sulatettua kaivuukuntoon.

Laitoin pikku kisun valkoiseen tyynyliinaan. Voi, kuinka pieni se oli! Niin ihanan silkkinen turkki! Kyynelet valuivat valtoimenaan. Kyllä Mummollakin oli ikävä kisulia. Näki sen! Etsin varastosta pahvilaatikon, jossa oli tullut valkovuokkojen juurakoita. Vuokot olin istuttanut koirien haudalle. Nyt sama laatikko sai olla pienen kisumme arkkuna.

Kaivoin haudan ja laskin pienen laatikon kuoppaan. Peittelin vielä "ruumisarkun" kissan huovalla, ettei pienelle tulisi niin kylmä. Kissan ruumis on vain tyhjä kuori, jossa sen sielu, henki tai miksikä sitä kutsutaankaan, on asunut. Nyt se on päässyt autuaammille hiirenmetsästysmaille. Kyllähän minä sen tajuan! Mutta jotenkin vaan helpotti oloa, kun laittoi sen huovan peitteeksi.

Menen vieläkin nukkumaan niin, että vaistomaisesti varaan kisulille paikan viereeni ja sitten yhtäkkiä muistankin, ettei petikaveria enää ole. Aamulla herätessäni hamuan kädelläni, onko kisu nukkumassa läheisessä kiikkutuolissa. Siinä onkin kylmä, tyhjä paikka.

Joka päivä olen itkenyt. Montakin kertaa. Kun koira lähti, jäi edes kissa. Nyt ei ole enää ketään karvaista meidän perheessä. Tiedän, että suru helpottaa. Mutta on surtava silloin, kun surettaa. Jos piilottaa surunsa, se iskee myöhemmin vastaan. Olen yrittänyt tehdä töitäkin, mutta puhti on poissa.

Jonkinlainen kompensaatio kissan menetykseen tuli, kun talitintti oli jäänyt jumiin kuistiimme. Se ei pimeässä osannut lentää minnekään. Se oli aivan shokissa. Laitoin tintin yöksi muovikoriin, lautaselle auringonkukansiemeniä ja maapähkinöitä. Kannoin korin pimeään kylpyhuoneeseen yöksi.

Aamun valjettua, menin katsomaan, mitä häkkilinnullemme kuuluu. Tirpo oli virkeänä kuin mikä! Siemenet olivat kelvanneet. Lintu lennähti pois häkistään ja pari kertaa äännähdettyään poistui avoimesta ovesta ulos muiden lajitoveriensa joukkoon. Sain tuon pienen linnun hengen pelastettua.

Loppukuvassa meidän kisu keimailee vanhan kannon nokassa alkukesästä 2016. Meidän kotieläimet eivät oikein osanneet poseerata. Hyvää loppiaista kaikille!