Tämä vanha syreenipuska selvisi talven alta. Taipui muttei katkennut. Samanlainen on maatilan emännän arki. On taivuttava ja pystyttävä, vaikkei aina niin jaksaisikaan. Tänä aamuna suorittamattomat tehtävät läsähtivät voimalla jälleen päin kasvoja; remppaa sitä, raivaa tätä, täytä tämä ja tämä lomake, ano sitä ja tuota. Lisäksi sosiaaliset paineet, et ole täydellinen, jos et ole sellainen ja sellainen. Koska sitten olet täydellinen? Moni on epäonnistunut tässä tavoitteessaan ja tilanne on muuttunutkin vain kurjemmaksi. Toisia taas on onnistanut - niin he ainakin väittävät!
Tuttava otti yhteyttä, voisivatko tulla ensi kuussa käymään. Lupasin, että saavat piipahtaa, jos hygieniasäädöksiä noudatetaan. Hänellä on, vielä, herttainen vanha mummo. Sellainen hyväntuulinen, elämää nähnyt, tasaisen luonteinen. Enhän minä heiltä voi kieltää vierailua. Tiedä, kuinka paljon silläkään ihmisellä on elinaikaa täällä maan päällä. Onko oikein, että elämän viimeiset vuodet tai kuukaudet vietetään tiukasti eristyksissä muista?
Mikä siinä on, että pidän vanhoista mummoista ja papoista? He ovat täynnä elämänviisautta. He ovat joutuneet läpikäymään paljon rankempia aikoja kuin minä kipuillessani joidenkin hiton lomakkeiden täytön kanssa! He ovat selvinneet köyhyydestä ja kurjuudesta, sota-ajasta hengissä. Ovat raunioista jälleenrakentaneet tämän maan, kasvattaneet perheet, että meillä olisi helpompi olla!
Tuttavani vanha äiti kuoli. Hän ei ehtinyt nähdä koronan saapumista. Ehkä hän syvässä alitajunnassaan aavisti tulevan ja lähti pois, ettei tarvitse nähdä tätä kaikkea: eristystä läheisistä, yksinäisyyttä, hoitajat suojamaskeissaan, jatkuvaa desinfiointia. Tänä äitienpäivänä tuttu veikin ruusun äitinsä haudalle. Ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä. Ajattelen tuttavaani, vaikka hänen äitinsä oli iäkäs ja sairaalloinen, varmasti hänkin vierittää kyyneleen kaipuusta edesmenneeseen rakkaaseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti