Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 1. syyskuuta 2020

Ohdakkeinen on opintie


Ensin aioin laittaa toisen kuvan, mutta arvelin sitten, ettei kukaan ala lukemaan blogipäivitystä, jonka ensimmäisessä kuvassa on rikkaruohoja. Kun olette lukeneet tämän tekstin ja katsoneet ylläolevan kuvan, voinkin laittaa alunperin tarkoittamani kuvan, josta aion seuraavaksi kirjoittaa. Kas tässä!


Ohdakkeisella opintiellä en nyt tarkoita varsinaista kirjaviisauden pänttäystä, vaan lähinnä elämän oppikoulua. Kerronpa tästä kuvasta. Kylvin keväällä orvokinsiemeniä. Ne itivät ja lähtivät hyvin kasvuun. Istutin osan niistä pihapenkkiin. Kaikille orvokeille ei löytynyt edes istutuspaikkaa. Niinpä kasvatin niitä taimiruukuissa. Ostin kaupasta kukkivia orvokkeja, kun itse kasvatetut olivat vielä taimia.

Laittelin orvokkeja amppeleihin ja postilaatikon alle ruukkuun postiljoonin iloksi. Kuinka ollakaan. Pupujussi, vai rusakko lie ollut, söi koko orvokkini juureen asti. Saman kohtalon kokivat pihapenkkiin istuttamani kukkaset. Vaikka oli niitä suojannut pieninä harsokankaalla. Istutin jäljellejääneetkin orvokit penkkiin. Ne kokivat saman kohtalon. Vain yksi, itsestään siemenestä kylväytynyt orvokki kasvaa koko penkissä. Meillä on näköjään orvokkeihin erikoistunut puutarhavaras, vaikka muutakin syötävää on yllin kyllin!

Tästä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen eli elämäni oppikoulun tie on ollut näköjään yhtä ohdakkeinen ja täynnä vastoinkäymisiä kuin tämä minun kukankasvatukseni. Vaikka mitä olen yrittänyt, menestys on ollut sinnikkyydestä huolimatta vaatimatonta. Rahaa on palanut sitäkin enemmän. Tällä hetkellä en oikein jaksa edes yrittää mitään. Eikä minulla ole mitään hienoja ideoitakaan, kuten tavallisesti. 1 1/2 vuoden työttömyysjakso alkaa vaikuttamaan, vaikka olenkin peruspositiivinen ihminen.

Mummon henkilökohtaisen avustajan eväämispäätöksestä valittamisesta tulee ratkaisu ehkä syyskuussa. Siihen asti tässä ollaan löysässä hirressä. Mistään en saa tuloja. Mikä lie valituslautakunta antaa sekin luultavasti kielteisen päätöksen asiaan, eli en saa entistä työtäni takaisin. Voihan siitä valittaa vielä korkeimpaan oikeuteen ja huvin vuoksi edellisestä päätöksestä AVI:in. Tappiomieliala vallitsee siis.

Minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko otan pienen omaishoidontuen ja kitkuttelen sillä seuraavat kymmenen vuotta, tai menen kortistoon. Tuntuu hullulta ajatus mennä hakemaan itselleen työtä, kun tässä kotitilallakin on niin paljon puuhaa että voisi palkata lisätyövoimaa, jos olisi rahaa. Mutta tämä on systeemi. Voithan kapinoida sitä vastaan. Kirjoitella lehdissä, tehdä kansalaisaloitteita, ottaa yhteyttä poliitikoihin ym. Mikään ei siitä kuitenkaan miksikään muutu. Ajan hukkaa kaikki!

Yritän itse maksaa bensa- ja puhelinkuluni. Mummo kustantaa meidän molempien ruoat. Olen siis syytingillä Mummolla. Pitkään jatkunut heikko taloudellinen tilanteeni uuvuttaa minua. Tunnelin päässä ei ole odotettavissa valoa. Elämänjaksoni palkkatyössä on toistaiseksi ohi. Minua ei oikein jaksa mikään kiinnostaakaan. Vanha sanonta sanoo, että joka ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä! Entä nyt kun työtä minä teen, mutta en saa siitä palkkaa? Pitäisi viinimarjat kerätä pensaista, tilhet ovat niistä jo osan syöneetkin. Tutulta sain lakkoja ja keräsin vähän mustikoita. Toivottavasti huoleni taloudellisesta tilanteesta ei vaikuta Mummoon. Hän on minulle rakas!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mahtisukua

Kylällä on eräs suuri suku. Ei sen kummempi kun mitkään muutkaan suvut. Jälkeläisiä vaan on siunaantunut enemmän kuin muille. Mu...