Huu! Juttu olisi ollut tarkoitus julkaista vasta viikonloppuna, mutta tämä on niin hyytävän hyvä, että laitan sen jo nyt teille nähtäväksi. Ja tarina on tosi!
Lapsena minulla oli vilkas mielikuvitus. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että tapasin iltaisin katsoa televisiosta kauhuelokuvia. Olin ns. vapaan kasvatuksen tulos eli sain tehdä ja katsoa melkein mitä vaan. Vanhempani eivät aina oikein hyväksyneet touhujani, mutta eipä niistä pahempaa vahinkoa syntynyt.
Televisionkatselusession jälkeen piti tietysti mennä nukkumaan. Mutta eipä uni aina tullutkaan. Juuri nähdyn elokuvan hahmot alkoivat elää vilkkaassa lapsen päässäni. Tietysti vampyyreitä ei ole oikeasti olemassa! Mutta entä jos sittenkin sänkyni alla lymyilee yksi sellainen? Jokainen risahdus kammoksutti. Eihän siinä uni tullut!
Kerran katsoin inkkarielokuvan Hiipivä Kuu. Seuraavana yönä en uskaltanut nukkua pelätessäni päänahanmetsästäjäintiaanin piileksivän makuuhuoneen oven takana. Tuo tunne tuli joskus myöhemminkin tajuntaani unta odotellessa.
Olin lapsena avaruusseikkailufani. Se varmaankin tarttui serkuiltani, jotka harrastivat tähtitiedettä. Taisteluplaneetta Galactica oli suosikkini. Katselin hampaat kalisten kaikki Alienit. Filmin jälkeen en millään meinannut uskaltaa mennä vessaan, kun arvelin verenhimoisen ulkoavaruuden olennon vaanivan minua vessanpytyssä. Voi niitä aikoja!
Täydentääkseni elokuvasivistystä katsoin klassikkoelokuvan Uhrilampaat. Seurauksena kokemuksestani näin unen, jossa itse Hannibal Lecter kiidättää minua kottikärryillä kovaa vauhtia kylätietä pitkin. Huusin kauhuissani. Siihen omaan huutooni sitten heräsinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti